lauantai 5. syyskuuta 2009

Kivalon uusi autiotupa Keski-Penikalla

Metsähallitus rakensi viime keväänä Kivalon keskimmäisen vaaran, eli Keski-Penikan huipulle uuden autiotuvan entisen palovartijan tuvan paikalle. Vaaralla on siis kaksi kämppää, Jääkärikämppä melkein tien varressa jängän laidalla, ja uusi tupa huipulla.

Vaaran päälle löytää opastettuna joko pohjoisesta, Ylä-Penikan puolelta kahtakin vaihtoehtoista reittiä, tai etelästä Kaltiolammen suunnasta. Lähimpänä tie on vajaan parin kilometrin päässä, joten kevyt päiväretkeily onnistuu mainiosti. Torniosta matkaa tulee pohjoispuolen tielle tulee puolen sataa.

Paikalla on tullut jo käytyä useita kertoja, kämpällä saakka tosin vain talvella. Viimeinen puoli kilometriä merkitystä polusta on pelkkää pirunpeltoa. Talvella ahkion kanssa voi tehdä tiukkaa päästä lohkareiden välistä, kevättalvella kulku vähän helpottaa, aina sinne on kelkan ura. mennyt. Aluehan on luonnonsuojelualuetta, mutta moiset rajoitukset tosikelkkailijaa saa jättää huomiotta ilman rangaistuksen riskiä.

Hirviä maastossa liikkuu paljon, jätöksiä on kaikkialla. Myös mustikoita ja puolukoita on runsaasti, ja haulikon paukahtelusta päätellen, riistaa on.

Metsähallituksen kämppäsäännöt rajaavat mm. yöpymisen vain omin voimin liikkuville, mutta täällä tätä käytäntöä tuskin noudatetaan. Vanhalla palovartijan majalla oli mainetta kelkkailijoiden kaljoittelupaikkana, jossa sotku oli välillä melkoinen -- toivottavasti uusi kämppä säästyy tältä, vaikka se valitettavasti se on epätodennäköistä (päivitys 06/2010: viime talvena pysyi ihan siistinä). Itse en isompiin sotkuihin tai häiritsevään kelkkailuun (Keski-Penikalla) ole kuitenkaan törmännyt. Nytkin tultaessa kämppä oli siisti, mitä nyt tyhjiä tölkkejä ja lasiroskaa kuistilla. Kaljapullo tai -tölkkihän painaa tyhjänä enemmän kuin täytenä -- aikamme suurimpia ihmeitä.

Kämpässä on kaksi laveria, kamiina ja ikkunoista komeat maisemat. Kaasuliettä ei ole. Kivikkoa on vähän pitkostettu kämpän ympäriltä. Sulanmaan retkeilijöiden kannattaa muistaa, että juomavettä ihan kämpän läheltä ei löydy. Tiskivettä löytää kallionkoloista, jos ei aivan kuumimpaan kesäaikaan liiku.

Vaaran päällähän avautuvat siten paikkakunnan ykkösmaisemat, jota pääsee halutessaan ihailemaan vanhasta palotornista. Eipä ihme, että vieraskirjankin mukaan kulkijoita riittää. Hyvällä kelillä näkyy Perämerelle asti. Hakkuitahan itse vaaralla ei ole, joten jätetään vakiovirret tältä osin laulamatta.

Puuvaja tuntui olevan täynnä, vieläpä ihan priimaa koivua, mutta em. kelkkailijat huomioiden ennustan, että se vajenee sieltä silmissä -- parempi vaihtoehto olisi varmasti jättää rangoiksi, josta kulkijat palastelisivat ne sitten tarpeen mukaan. Bonuksena (muille kulkijoile) voisi tällainen käytäntö vähentää myös Rotaxin pärinää, hikoilu kun ei siihen hommaan kuulu. Vanhan kämpän jäänteet olivat vielä pressun alla, ja ne katoanevat lumikeleillä (päivitys 06/2010: olivat kadonneet).

Jääkärikämpällekin (jossa ei suositella yöpymistä, tehty ilmeisesti kyllästetyistä hirsistä!) pääsee jonkinmoista uraa, joka näytti menevän alas vanhaa laskettelurinnetta pitkin. Rinteen yläpäässä oli jäljellä vanha hissin poistumispaikan merkki. Itse rinne kasvoi metristä heinää, joten päätin sen sen sitten kiertää. Tämä kostautui tietysti heti -- vettä alkoi sataa kahta sataa, ja kiertoreitti oli vielä vihoviimeisempää ryteikköä.

Mainostetaanpa tässä samalla vielä retkikartta.fi-palvelua, mistä saa myös tästä alueesta erinomaiset kulkukartat -- ja mistä tahansa muualtakin, tosin silloin pitää kikkailla ruutukaappauksen kanssa. Jostain syystä valtion omistama metsähallitus ei voi hyödyntää (maksutta?) kaikkia valtion omistaman maanmittauslaitoksen karttoja, vaan ainoastaan omistamistaan alueista. Huoh huoh.

perjantai 28. elokuuta 2009

Kylän korkein huippu

eli Kaakamavaara (189 m) löytyy läheltä Tornion kunnan Koiliskulmaa, noin 40 kilometriä kaupungista. Paikalle on annettu nimi Kaakamavaara, ja vieressä tuota... kohoaa Palovaara. Vaara on jossain määrin tunnettu herra de Maupertuisin retkikunnan etappina, hänhän mittaili tässä jokivarressa maapallon litistymistä navoille.

Vaaran huipulle pääsee halutessaan varsin vähäisellä patikoinnilla. Itse olen jättänyt auton hiekkakuopalle tai pohjoisreunassa kulkevan metsäautotien päähän. Kummastakaan pisteestä ei paljoa kuljettavaa jää. Ainakin marja-aikaan vaaralla tuntui olevan muitakin, mitä lie tekemässä... samanlaisia huhuja on kuultu Nivavaarasta, mutta nekään eivät varmastikaan pidä paikkaansa. Siis marjoja ei ole.

Ja eipä semmoista vaaraa, etteikö sivistyksen puumerkkejä löytyisi ja näkyisi: pohjoisrinteen alta löytyi tuore aukko, ehkä noin puolen neliökilometrin kynnös metrisine urineen. Mikähän ihme se on se tutkimustulos ja viisaus, mikä suomelaiset tähän järjettömyyteen oikein ajaa? Kyllähän puuta saa korjata ja käyttää, mutta tämä maanpinnan muokkaus ei oikein astu tajuntaan -- pitkän ajan vaikutuksia ei olla voitu varmastikkaan millään vielä tutkia. Ainut varma tulos tälle kaivuuinnolla on se, että merkittävä määrä maanpinnan humuksesta (ja raskasmetalleista) huuhtoutuu kevään mukana alla oleviin vesistöihin.

Sen lisäksi, että kylän korkeimman kohden valloitus on oikeastaan yleissivistystä, on se tässä tapauksessa myös mainio kokemus. Kaakamavaara on nimittäin tosi omituinen paikka pinnanmuodoiltaan -- se näyttää siltä, kuin joku on latonut valtavia kivilaattoja pystyyn vierekkäin ja mätkinyt niitä valtavalla pajavasaralla ja sirpaleet ovat sitten lennelleet sinne sun tänne.

Päälle asti jos kehtaa kiivetä, aukeaa sieltä komeat näkymät Ylitornion (kieltämättä selvästi korkeammille) vaaroille, Tervolan vastaaville ja vilahtaapa se Perämeren teräskombinaattikin kun oikein silmiä siristää. Kiitos kivisen maaston, kynsitulet saa väsättyä näppärästi, meidän joukkueen (hieman nuoremmat) innostuivat myös uimaan kallionkoloon kasaantuneessa "uima-altaassa". Huipulta löytyi myös palotornin tai vastaavan jäänteitä.


Alempaa rinteestä kuuluu viedyn kivilaattoja myös pihakiviksi. Täällä on tullut käytyä jo useamminkin, pitänee lisätä myös talvikäynti ohjelmaan.


lauantai 10. tammikuuta 2009

Rantaraiskiohiihto moottorinpörinässä

Kuvia retkeltä täältä

Tutkailin viikonlopun alla metsähallituksen mainiosta retkikarttapalvelusta lähiretkikohtetta, ja Torniojoen suistosta Palosaaresta löytyikin asumattomalta vaikuttava kolkka. Kyseessä oli siis mereen ja jokisuistoon rajautuvan Palosaaren kärki, josta löytyy myös saksalaiselta kalskahtavaa nimeä kantava Tromsee-järvi. Päätin pistää juniorin ahkioon ja käydä vähän katsastamassa paikkoja. 

Tietä paikalle (Korkeantie) reunusti pari tuoretta lanssia ja pari kanto-risu-röykkitä, joten metsätaloutta oli harjoitettu vastikäänkin. Retkikartasta ja karttapaikan ilmakuvasta tämä oli kyllä pääteltävissä, ja mikäpäs siinä, pitäähän se metsänomistajan ja sellunkeittäjän elää. Liekkö sitten tuo kantojen nosto vai perinteinen auraus, yhtäkaikki lopputulos oli sitä kulkukelvotonta raiskiota, jota Suomessa riittää. Näinköhän tästä touhusta oikeasti on puuston kasvulle iloa? No, muutama saareke oli alueelle jäänyt metsääkin, toki merkeistä päätellen nekin ovat lahtarin listalla lähiaikoina.

Korkeantien jatkeelta suuntasimme kohti Tromseeta, juniori ja kamat perintöahkiossa. Onkohan kyseessä jokin hyppyheikeillä reunustettu preussilaisen soturomun hautuumaa? Hakkuuaukean lävitse löytyi helposti ahkion mentävä kolo, luntahan ei ollut kuin kymmenisen senttiä. Ilma oli retkeilyyn mitä mainion, pikku tuuli, aste plussalla ja hanki kova, se vähä mitä siis oli.

Pian järvenselkä alkoikin jo siintää, ja samalla syykin, miksei sen rannalle ollut mökkejä noussut. Lampihan se, ja suoreunainen -- veikkasin että jäätyy pohjia myöten talvella. See-sana taisi synnyttää mielessä jonkin assosiaation Bodenseehen, Itävalta-Sveitsi-Saksa-rajajärveen, joka männäkeväänä kierrettiin, sakemannien jätöksiä ei sieltä löytynyt. (Tiedättekös muuten, mikä on ensimmäinen saksankielinen lause, mikä Lapissa opetetaan turistioppaille? "Luovuttaisitteko kaikki tulentekovälineet, kiitos! Meillä on niistä huonoja kokemuksia".)

Muutama valkea kanalintu räpsähti lentoon rannasta ja jäällä oli hirvikin tepastellut. Vilistipä läheltä jänökin. Eksoottisin havainto oli rantaan perustettu rikkonaisten  mäenlasku- ja lumenluontivälineiden loppusijoituspaikka. (Suomalainen jätteenhuoltokulttuuri jatkui sitten tien varressa, johon oli perustettu autonrenkaiden ja -istuimien, ikkunalasien ja sekalisen metalliromun kierrätyspiste.)

Järveä reunustava aukko oli selvästi kevyemmin käsitelty, kuin aiemmin tienreunassa kauhistelemani tuoreempi aukko.  Hakkuu näkyi jo kesän 2004 ilmakuvassa (karttapaikka.fi). Viidessä vuodessa ei juuri taimia ollut paikalle ilmestynyt --  tropiikissa taitaisivat eukalyptukset olla samassa ajassa kohta jo korjuukypsiä. Vähän paksummilla hangilla tuolla voisi kyllä hiihdellä toistekin, paikkahan on paikkakunnan profiili muistaen mäkinen ja meren reunustama.

Tulistelupaikka löytyi pohjoisrannalta tammikuun auringon mukavasti mieltä lämmittäessä, ja puitahan hakkuuaukeilta löytää helposti. Mukava oli leppeässä säässä siinä istuskella. Takaisinpäin suuntasin pienen metsäkaistaleen lävitse, ajatuksena kierrellä niemi ennen autolle palaamista. Alueella operoineella metsurilla näkyi olleen tapa jättää välistä pitkiä kantoja, ja asetella puiden tyvistä leikattuja 30-50 cm pitkiä siivuja niiden päälle. Mikähän lie puumerkin takana.

Meren jäällä oli sitten käynnissä paikallisten moottoriaktivistien "pakoputketon" päristelyviikonloppu, jonka äänet kuuluivat jään ylitse tietysti kilometrien päähän. Vauhtia kyllä riitti, ja jäljistä päätellen ihan ensimmäinen ajopäivä ei ollut kyseessä. Tokihan pitää muistaa, että minkäänlaiset moottoriajoneuvoja (kilvettömät autot, mopot, kelkat ja mönkijät) koskevat lait, säännöt tahi rajoitukset eivät Meri-Lapissa ole voimassa, mutta kuvittelisin että rannassa asuvat eivät tästä touhusta ole erityisen riemuissaan. Jos tai kun tuossa tuohussa jokin vahinko sattuu, niin ainakin minua se lohdutti, ettei yksikään vakuutus tule korvaamaan varmasti mitään.

Samanlaista, silloin paksun jäteöljyvanan peräänsä jättänyttä romuautopäristelyä, todistin talvi-pari sitten joen jäällä, aivan keskellä kaupunkia. Tällaisena kansalaisaloitteena ehdottaisin, että paikallinen virkavalta voisi jättää vaikka pari juoppoputkakeikkaa heittämättä ja pistää säästyneellä työajalla nämä touhut kuriin. Enemmän näistä on vaaraa ja harmia yhteiskunnalle kuin muutamasta sammuneesta; tuossa leikissä näkyi olevan kyse siitä, kuinka läheltä ja kuinka kovaa toista autoa uskalletaan jäällä ajaa.

Vähän oli arvuutellut, kestääkö jäällä joka paikassa vieläkään hiihdellä, mutta epäily osoittautui siis aiheettomaksi. Muutamassa rantapaikassa oli vettä noussut jäälle paljonkin, mutta sitähän se merenrannassa on. 

Paksummilla hangilla tuolla voi siis helposti retkeillä paremmin rauhassa eikä Osaran hengessä tehty metsänhoitokaan siinä niin pääse korpeamaan. "Järvellä" pesii varmasti vesilintuja sulan maan aikaan, pitäänee tulla kevätmuuttoaikaan katsomaan pitääkö veikkaus kutinsa.

Saarenpäässä näkyi muuten olevan ihan bussipysäkki. Jotenkin olin taipuvainen pitämään sitä jonkin sortin pilana...


lauantai 13. joulukuuta 2008

Alkunkarinlahden lintutornit

Kirjaimellisesti piipun varjossa,Tornion Alkunkarinlahdella on sijainti huomioiden yllättävän mukavat retkeilymaastot, päiväretkeilijöille myös riittävän pitkät. Läheisestä kombinaatista ei sinänsä näy mitään, toki kuuset ovat aika harsuuntuneita eikä naavaa näy, ja "Pendolinon" ääni kuuluu selvällä kelillä.

Lahden, joka on keväisin suosittu lintupaikka ja oikeastaan suo, reunustalle on pystytetty kaksi lintutornia ja puuhuollettua tulipaikkaa.

Molempiin torneista menee merkitty reitti, jota voi jatkaa myös "lahden" ympäri, mutta talvikelillä niihin ei ole välttämätöntä tukeutua. Pari vuotta takaperin reitti olisi vaatinut välillä kahluuvehkeitä, joten ihan ympäri en ole sitä kävellyt. Myös lähempää kalasatamaa löytyy reitin alkupiste, joka kiertää meren puolelta oletettavasti tulipaikoille. Alue on pieni, joten karttaa ei tuolla tarvitse.

Alueella näkyykin usein, etenkin keväthankien aikaan, myös muita retkeilijöitä, ja löytyypä sieltä myös kauriiden ruokintapaikka. Niitä en ole itse kyllä tuolla koskaan nähnyt. Ilmeisesti lajin pohjoisimpia esiintymispaikkoja sivutaan - kauriit eivät ilmeisesti oikein pärjää, jos lunta tulee kovin paljon.

Varsinaiset merkityt polut ovat kevätkelillä kuljettavissa vaikka pikkukengillä -- vaikeille paikoille on pitkospuut ja kaupungin puoleiselle pääsee sulan maan aikaan vaikka pyörätuolilla. Molemmat tornit ovat näköetäisyydellä toisistaan.

Alkunkarinlahden maasto on suon täplittämää kuusimetsää ilman sen suurempia kohoumia. Jäniksen jälkiä metsä on täynnä, muuta elämää ei talvikelillä juuri sitten näykään. Teoriassa metsä voisi kätkeä myös kanalintuja, ja veikkasinpa, että seudulla ainakin ensin mainittuja myös pyydetään. Yksi kovasti lintukoiramainen karvaturri kävi meitä laavulla vilkaisemassakin.  Lintutornien seuduilla on kieltokyltit, joissa pyyntitoimet kielletään 50m säteellä.

Tällä kertaa käytiin jälkimmäisellä tulipaikalla makkararetkellä. Lunta oli maassa kymmenisen senttiä, eikä edellisten kulkijoiden jälkiä juuri näkynyt. Hiihtää olisi voinut jo auttavasti, nyt mentiin jalka-, pulkka- ja rinkkakyydillä. 

Liiteri oli juuri täytetty varmaankin talvea varten, joten tulipuiden hankinta ei ole ongelma. Tulipaikoilta muuten löytyy myös "kirves", eli maahan betoniin valettu kehikko, jonka pohjalla on halkaisuterä. Jos kirveet tahtovat kadota, tuolta kannattaa käydä katsomassa mallia. Vehje on varmasti murtovarma, mutta ei kovin kätevä itse työssä.


Kauempi tulipaikoista on pienellä metsäkaistaleella keskellä lahtea. Tulistelutarkoituksissa siellä on myös puolikota, jossa voi istuskella säältä suojassa. Kesällä kuvittelisin, että myös pieniä ystäviä riittää.

Toinen tulipaikka on rakennettu niin, että laavu jää useamman metrin päähän tulista. Mistähän lie moinen idea pälkähtänyt päähän? Yleensä toiminnot ja ajanvietto eli tulistelu keskittyvät tulien ympärille. Molemmat tulipaikoista ovat siistissä kunnossa, mitä nyt nuoriso on nimikirjaimensa sinne tietysti kaivertanut. Toisin on tilanne esim. Kuljunkorvan laavulla, jonka lähes täydelliseen tuhoamiseen lähistön puusto mukaan lukien, meni huligaaneilta vain muutama kuukausi. Sen voisikin oikeastaan purkaa kokonaan.

Joku vuosi takaperin bongasin joutsenen pesimässä aika läheltä tornia. Kaikenlaisia vesilintuja siellä keväällä ja kevätkesällä riittää. Paluumuuton aikaan en ole seudulla käynyt.

Alkunkarinlahti on oikein mainio lähiretkikohde, josta talvikelillä voi hiihtämällä vetää pitemmänkin siivun. Satamassa on ainakin aiempina vuosina toiminut pursiseuran ylläpitämä latukahvila sesonkiaikaan. 

Pari vuotta sitten oli paikallinen aurausyrittäjä aurannut tien ojia myöten (aurauskeppeineen), jonka seurauksena tien reuna olikin ojan väärällä reunalla. Ansaan ajoi, allekirjoittanut mukaan lukien, kolme autoa. Eli jos aurauskeppejä ei näy, ajakaa keskellä tietä. Kiitos vielä jenkkipakulla liikkuneille nuorillemiehille, jotka nykäisivät meidän takaisin tielle.

torstai 27. marraskuuta 2008

Lammasvaaran laella

Kaamoksen painaessa päälle pitää välillä kirjoitella jo menneistä retkistä. Seuraavassa lyhyt turina päiväretkestä Haaparannan Lammasvaaralle.

Paikalle löysimme Gröna Jobbet-projektin opastamana. Linkin kautta löytyy karttakin - enpä ole muuten löytänyt Ruotsista Suomen Karttapaikkaa tai Retkikartta.fi-palvelua vastaavaa palvelua. Mikäli muuten joku moisen palvelun osaa osoittaa, olisin kiitollinen linkkivinkistä.

Itse käynnistä sen verran, että päiväretki kun oli kyseessä, niin autolla mentiin aivan juurelle. Varsinaista polkua tai reittiä vaaran päälle ei sattunut silmään. Karttaa tai reittiä ei päällepääsyyn toki tarvita, huipulle osuu kyllä ilmankin.

Vaarahan on ihan jonkin korkuinen mötikkä, mutta kun mitään topografista karttaa ei alueelta ole niin arvailuksi jää todellinen mitta. Veikkaisin, että viitisenkymmentä metriä jää korkeuseroksi.

Pohjoisen puolelta lähestyttäessä oli maasto sellaista, että talvella pitää varmasti jo katsoa mistä päälle pääsee; isoja lohkareita ja kaatuneita puita on sikin sokin, ja aika haastavia paikkoja tampattavaksi ylös. Kelkalla ihan huipulle tuskin pääsee milloinkaan.

Etelän puolelta maasto näytti ja aivan samanmoista kuin pohjoisessakin, joten helpoimmaksi noususuunta jäi olevan itä, oleellinen tieto ainakin suksilla liikkuvalle. Lumikenkäilijöille suosittelen samaa ilmansuuntaa lähestymismarssille.

Lammasvaaralle ei Ruotsin Kukkolasta ole pitkäkään matka, ja olisinpa yllättynyt, jos mitään uraa ei sieltä tulisi, vähintään nyt talvella sitten kelkanjälkiä jos ihan viereen ei kehtaa ajaa. Mistään vuorikiipeilykohteesta ei ole siis kyse, joskin ko. taiteen harrastajillekin jokin paikka mäeltä löytyy. Ja tokihan sen verran pienestä muodostelmasta on kyse, ettei kiertäminenkään varmaan tuntia pitempään kestä.

Päältä löytyi ilmeisesti jonkin kyläyhdistyksen värkkäämä tulipaikka pöytineen. Puut pitää järjestää paikalle itse. Ja oli siellä sen verran jo tulisteltu, että lähimaastoa piti ihan kierrellä, että sai sylillisen kasaan. Roskia oli toki jo muistettu jättää, mutta siisti paikka kyllä oli.

Pienenä vinkkinä jos tulenteot ilman kilahtavia koivuhalkoja arveluttaa: itselleni on tavaksi muodostunut ottaa joko kynttilänpätkä tai lämpökynttilä mukaan, jos on olettettavissa ettei kunnon puuta ole; niistä saa nuotion alle eräänlaisen peruslämmön, eikä sytykkeitä tarvitse niin paljoa. Laiskan miehen kiehinen siis, ja onpa kämpälle satuttaessa monesti valonlähdekin mukana.

Maisemathan päältä ovat mitä mainioimmat, tosin sen verran alavaa maasto lähellä on, ettei mistään alppimaisemastatietysti puhuta.

Liekkö kyse erehdyksestä tai piilevästä naapurirakkaudesta, mutta minusta hakkuuaukioita on Ruotsin puolella selvästi Suomea vähemmän. Voihan toki olla, että kasvu on ehtinyt aukot kutoa jo umpeen, tai Ruotsalaisten mielestä Peräpohjolan tyypillistä risukkoa varten ei monitoimikonetta vaikuta edes käynnistää. Aurauksiin en ole myöskään Ruotsissa törmännyt; tätä älyttömyyttähän Suomessa harrastetaan aivan entisellä innolla edelleenkin.

Aurauksista puheen ollen; eipä tuosta ole kuin pari vuotta, kun napapiirin pohjoispuolella kaivettiin 250 metriä merenpinnan yläpuolelle noin viiden sentin humuskerrokseen metriset ojat, alla kalliota. Eipä tarvinnut kummoinen tietäjä olla, miltä paikka näytti jo seuraavana keväänä: siellähän ne humukset huilasivat ojaa pitkin tukevasti kohti Torniojokea. Mutta kasvaahan mänty pelkässä hiekassa, ja toisaalta pitäähän koneyrittäjällä ja niiden kanssa liittoutuneilla metsäneuvojilla olla työtä. Ja jälkipolvilla ihmeteltävää.

maanantai 17. marraskuuta 2008

Suomarssi Kivalossa - Kaltiolampi


Keminmaan Kivalot ja Martimo-aavan soidensuojelualue lienee tunnetuin Merilapin alueen retkeilykohteista. Alue on pääosin vaarojen halkomaa suoaluetta ja isoja aapasoita. Komeinta osaa ovat mielestäni Penikat, joissa maisemat alkavat olla jo Lapin näköistä, keloa ja kivikkoa, ja korkeuseroakin on sen verran, että voi puhua ihan näköaloista. 

Kylän ainoa korkea paikka kiinnostaa myös muita kuin retkeilijöitä. Mm. paikallinen politiikan merkkihahmo haluaisi rakentaa paikalle tuulivoimaa. Itse toivoisin sopii, että alue jätetään erämaiseksi. Keski-Penikalla kuuluu olleen joskus ihan laskettelutoimintaakin, ja siellä on myös palovartijan mökki torneineen. Ehkä tuulivoimaloihikin tottuisi, mutta esim. Seittenkarissa (Seskarö) ne kyllä häiritsevät.

Metsähallituksen luontoon.fi-portaalissa on kattava kuvaus alueesta.

Suuntasin siis pesueen kanssa viettämään marraskuista syyspäivää, ja Kaltiolammen suunta oli vielä toistaiseksi tuntematon joten suuntasin kulkuneuvon Pöntiöön. Alunperin meinasin kulkea paikalle Ala-Penikan päältä, mutta keli ja aikataulu olivat sen verran haastellisia että ajelin vähän lähemmäs, Alimmaisen Koivurovan kylkeen metsätietä pitkin, josta olikin ihan opastettu kulku kämpälle asti. 

Reitiltä poikettiin sen verran, että todettiin reitti paremmaksi vaihtoehdoksi. Keskeltä metsää löytyi hiljakseen palava kelokanto, jolle en keksinyt mitään järkevää syttymissyytä -- paikka oli kyllä sellainen ettei kukaan olisi siihen tulia tarkoituksella tehnyt.

Kulkemistahan tuosta ei paljon tullut, joka olikin ihan hyvä -- vuodenaika tuolla kulkemiseen ilman metsästysaikeita on nimittäin ihan väärä. Reitti on märkä, ja viimeinen, Kaltiolammesta lähtevä oja tulvi. Muutama edellinen kulkija oli kantanut rankoja, joita pitkin pääsi kyllä ylitse, mutta muksujen (5-3-1) kanssa ylitys vähän hirvitti,vaikkei nyt varsinaisen henkeäuhkaava ehkä ollutkaan.

Itse kämpän seutu on varmaan talvella, alueen parhaan retkeilykauden aikana, varmaan ihan kiva paikka, mutta ihmetellä pitää silti, miksi tuohon joku kämpän on mennyt pistämään -- muutaman sadan metrin säteeltä löytyisi varmasti paljon kuivempia ja nätimpiäkin paikkoja. 

Hiihtokauden ulkopuolella muut kuin pyyntitarkoituksella liikkujan voivat siis jättää Kaltiolammen huoletta väliin. Paikkahan on Lautiosaareen menevän hiihtoreitin varrella. 

Kelkkareitti ei minusta tullut kämpän pihaan, mutta käytäntö voi olla toki eri -- olen löytänyt Kivalosta joskus hylätyn kelkan keskeltä soidensuojelualuetta. Kelkka kuului Kemiläiselle kelkkasafarifirmalle, joka ei jostain syystä ollut ollenkaan kiinnostunut kelkkansa hakemisesta tai sijainnista, tosin enpä ole käynyt katsomassa, onko päristin vielä paikallaan. Vekotin oli Jääkärikämpän ja Saunasaaren välillä,lähellä virallista reittiä jängän laidassa, ehkä kilometri kämpältä. Ajajaa ei hangen alta ainakaan pilkottanut, joten joko oli kävellyt pois tai sitten erämaa oli jo ottanut ravineet takaisin kiertoon.

Kämppä itsessään oli kaamoksessa tosi hämärä, tosin ihan siisti. Kaksi kerrosänkyä, ihan huovilla, ja olipa tönö vielä edellisen kulkijan jäljiltä lämmin. 

Vieraskirjan mukaan siellä ei kyllä ollut ollut ketään, liekkö sitten aave, mistä vieraskirjassa myös puhuttiin, pitänyt tulia... olikohan se joku Juntunen josta kirjoitettiin. Kirjan mukaan väkeä käy myös sulan maan aikaan, toki ei nyt varsinaisesti päivittäin jos viikottainkaan. Ilmeisesti omalla tunnolla olleet koiruudet olisivat saaneet aaveen pahalle päälle, meilläkin olivat ilmeisesti edesottamukset olleet kunnollisia, koska hyvin siellä ruuat sai laitettua ja kamppeet kuiviksi. Takaisinkin ehdittiin juuri ennen pimeän tuloa.

tiistai 11. marraskuuta 2008

Nivavaara Karungissa

Torniojoen varressa, Korpikylässä on  paikalliset maastonmuodot huomioiden komea Nivavaara (124,4 m). Päätien varren parkkipaikalta huiputus onnistuu vaivattomimmin, vaara on nimittäin ihan tiessä kiinni. Kaakamavaaralle (sille toiselle kylän mainitsemisen arvoisista mäistä)  pitää jo vähän kulkeakin eikä mitään portaita ole. Viereinen kuva on otettu joulukuussa 2007.

Nivavaara on kuuleman mukaan Karunkilaisten suosima retkikohde, ja onpa maanmittari Maupertuiskin siellä aikanaan kulkenut. Eipä siis ihme, että vaaran päälle on vedetty Gröna Jobbet-projektin tuloksena myös lyhyt reitti suoraan valtatieltä ja tulipaikka. Huipulla alempi sankka metsä muuttuu lohkareiseksi kivikoksi

Korkeimmassa kohdessa on vanhan kolmiomittaustornin jääneet ja huipun juurella,  näköetäisyydellä tulipaikasta, todennäköisesti jonkin teleyhtiön alunperin rakentama maja. 

Hyvällä kelillä päältä aukeaa komeat maisemat jokilaaksoon, ja laki on itsessäänkin jo käymisen arvoinen nähtävyys. 
Päätieltä lähtevälle reitille on rakennettu myös portaita kulkua helpottamaan joten perille pääsee melkein nappaskengissä. Talvella lähestyisin muualta kuin parkkipaikalta. Mopolla tai kelkalla ei taida huipulle päästä, liekkö sen takia tulipaikkakin pysynyt siistinä, kaikkia kelkkailijoita tai mopoiljoita moisesta käytöksestä mitenkään syyllistämättä. 

Puuhuoltoa ei paikalla ole, mutta ainakin tätä kirjoitettaessa oli paikalla vielä tarpeeksi rakennustöistä ylijäänyttä puuta makkaratulien tekoon.

Käymisen arvoinen paikka, paljon nähtävää vähällä vaivalla. Vieressä vielä vähän syksyistä kukintaa Nivavaaran lohkareen päältä.