Kivalon uusi autiotupa Keski-Penikalla

Metsähallitus rakensi viime keväänä Kivalon keskimmäisen vaaran, eli Keski-Penikan huipulle uuden autiotuvan entisen palovartijan tuvan paikalle. Vaaralla on siis kaksi kämppää, Jääkärikämppä melkein tien varressa jängän laidalla, ja uusi tupa huipulla.

Vaaran päälle löytää opastettuna joko pohjoisesta, Ylä-Penikan puolelta kahtakin vaihtoehtoista reittiä, tai etelästä Kaltiolammen suunnasta. Lähimpänä tie on vajaan parin kilometrin päässä, joten kevyt päiväretkeily onnistuu mainiosti. Torniosta matkaa tulee pohjoispuolen tielle tulee puolen sataa.

Paikalla on tullut jo käytyä useita kertoja, kämpällä saakka tosin vain talvella. Viimeinen puoli kilometriä merkitystä polusta on pelkkää pirunpeltoa. Talvella ahkion kanssa voi tehdä tiukkaa päästä lohkareiden välistä, kevättalvella kulku vähän helpottaa, aina sinne on kelkan ura. mennyt. Aluehan on luonnonsuojelualuetta, mutta moiset rajoitukset tosikelkkailijaa saa jättää huomiotta ilman rangaistuksen riskiä.

Hirviä maastossa liikkuu paljon, jätöksiä on kaikkialla. Myös mustikoita ja puolukoita on runsaasti, ja haulikon paukahtelusta päätellen, riistaa on.

Metsähallituksen kämppäsäännöt rajaavat mm. yöpymisen vain omin voimin liikkuville, mutta täällä tätä käytäntöä tuskin noudatetaan. Vanhalla palovartijan majalla oli mainetta kelkkailijoiden kaljoittelupaikkana, jossa sotku oli välillä melkoinen -- toivottavasti uusi kämppä säästyy tältä, vaikka se valitettavasti se on epätodennäköistä (päivitys 06/2010: viime talvena pysyi ihan siistinä). Itse en isompiin sotkuihin tai häiritsevään kelkkailuun (Keski-Penikalla) ole kuitenkaan törmännyt. Nytkin tultaessa kämppä oli siisti, mitä nyt tyhjiä tölkkejä ja lasiroskaa kuistilla. Kaljapullo tai -tölkkihän painaa tyhjänä enemmän kuin täytenä -- aikamme suurimpia ihmeitä.

Kämpässä on kaksi laveria, kamiina ja ikkunoista komeat maisemat. Kaasuliettä ei ole. Kivikkoa on vähän pitkostettu kämpän ympäriltä. Sulanmaan retkeilijöiden kannattaa muistaa, että juomavettä ihan kämpän läheltä ei löydy. Tiskivettä löytää kallionkoloista, jos ei aivan kuumimpaan kesäaikaan liiku.

Vaaran päällähän avautuvat siten paikkakunnan ykkösmaisemat, jota pääsee halutessaan ihailemaan vanhasta palotornista. Eipä ihme, että vieraskirjankin mukaan kulkijoita riittää. Hyvällä kelillä näkyy Perämerelle asti. Hakkuitahan itse vaaralla ei ole, joten jätetään vakiovirret tältä osin laulamatta.

Puuvaja tuntui olevan täynnä, vieläpä ihan priimaa koivua, mutta em. kelkkailijat huomioiden ennustan, että se vajenee sieltä silmissä -- parempi vaihtoehto olisi varmasti jättää rangoiksi, josta kulkijat palastelisivat ne sitten tarpeen mukaan. Bonuksena (muille kulkijoile) voisi tällainen käytäntö vähentää myös Rotaxin pärinää, hikoilu kun ei siihen hommaan kuulu. Vanhan kämpän jäänteet olivat vielä pressun alla, ja ne katoanevat lumikeleillä (päivitys 06/2010: olivat kadonneet).

Jääkärikämpällekin (jossa ei suositella yöpymistä, tehty ilmeisesti kyllästetyistä hirsistä!) pääsee jonkinmoista uraa, joka näytti menevän alas vanhaa laskettelurinnetta pitkin. Rinteen yläpäässä oli jäljellä vanha hissin poistumispaikan merkki. Itse rinne kasvoi metristä heinää, joten päätin sen sen sitten kiertää. Tämä kostautui tietysti heti -- vettä alkoi sataa kahta sataa, ja kiertoreitti oli vielä vihoviimeisempää ryteikköä.

Mainostetaanpa tässä samalla vielä retkikartta.fi-palvelua, mistä saa myös tästä alueesta erinomaiset kulkukartat -- ja mistä tahansa muualtakin, tosin silloin pitää kikkailla ruutukaappauksen kanssa. Jostain syystä valtion omistama metsähallitus ei voi hyödyntää (maksutta?) kaikkia valtion omistaman maanmittauslaitoksen karttoja, vaan ainoastaan omistamistaan alueista. Huoh huoh.

Kylän korkein huippu

eli Kaakamavaara (189 m) löytyy läheltä Tornion kunnan Koiliskulmaa, noin 40 kilometriä kaupungista. Paikalle on annettu nimi Kaakamavaara, ja vieressä tuota... kohoaa Palovaara. Vaara on jossain määrin tunnettu herra de Maupertuisin retkikunnan etappina, hänhän mittaili tässä jokivarressa maapallon litistymistä navoille.

Vaaran huipulle pääsee halutessaan varsin vähäisellä patikoinnilla. Itse olen jättänyt auton hiekkakuopalle tai pohjoisreunassa kulkevan metsäautotien päähän. Kummastakaan pisteestä ei paljoa kuljettavaa jää. Ainakin marja-aikaan vaaralla tuntui olevan muitakin, mitä lie tekemässä... samanlaisia huhuja on kuultu Nivavaarasta, mutta nekään eivät varmastikaan pidä paikkaansa. Siis marjoja ei ole.

Ja eipä semmoista vaaraa, etteikö sivistyksen puumerkkejä löytyisi ja näkyisi: pohjoisrinteen alta löytyi tuore aukko, ehkä noin puolen neliökilometrin kynnös metrisine urineen. Mikähän ihme se on se tutkimustulos ja viisaus, mikä suomelaiset tähän järjettömyyteen oikein ajaa? Kyllähän puuta saa korjata ja käyttää, mutta tämä maanpinnan muokkaus ei oikein astu tajuntaan -- pitkän ajan vaikutuksia ei olla voitu varmastikkaan millään vielä tutkia. Ainut varma tulos tälle kaivuuinnolla on se, että merkittävä määrä maanpinnan humuksesta (ja raskasmetalleista) huuhtoutuu kevään mukana alla oleviin vesistöihin.

Sen lisäksi, että kylän korkeimman kohden valloitus on oikeastaan yleissivistystä, on se tässä tapauksessa myös mainio kokemus. Kaakamavaara on nimittäin tosi omituinen paikka pinnanmuodoiltaan -- se näyttää siltä, kuin joku on latonut valtavia kivilaattoja pystyyn vierekkäin ja mätkinyt niitä valtavalla pajavasaralla ja sirpaleet ovat sitten lennelleet sinne sun tänne.

Päälle asti jos kehtaa kiivetä, aukeaa sieltä komeat näkymät Ylitornion (kieltämättä selvästi korkeammille) vaaroille, Tervolan vastaaville ja vilahtaapa se Perämeren teräskombinaattikin kun oikein silmiä siristää. Kiitos kivisen maaston, kynsitulet saa väsättyä näppärästi, meidän joukkueen (hieman nuoremmat) innostuivat myös uimaan kallionkoloon kasaantuneessa "uima-altaassa". Huipulta löytyi myös palotornin tai vastaavan jäänteitä.

Alempaa rinteestä kuuluu viedyn kivilaattoja myös pihakiviksi. Täällä on tullut käytyä jo useamminkin, pitänee lisätä myös talvikäynti ohjelmaan.

Rantaraiskiohiihto moottorinpörinässä

Kuvia retkeltä täältä

Tutkailin viikonlopun alla metsähallituksen mainiosta retkikarttapalvelusta lähiretkikohtetta, ja Torniojoen suistosta Palosaaresta löytyikin asumattomalta vaikuttava kolkka. Kyseessä oli siis mereen ja jokisuistoon rajautuvan Palosaaren kärki, josta löytyy myös saksalaiselta kalskahtavaa nimeä kantava Tromsee-järvi. Päätin pistää juniorin ahkioon ja käydä vähän katsastamassa paikkoja. 

Tietä paikalle (Korkeantie) reunusti pari tuoretta lanssia ja pari kanto-risu-röykkitä, joten metsätaloutta oli harjoitettu vastikäänkin. Retkikartasta ja karttapaikan ilmakuvasta tämä oli kyllä pääteltävissä, ja mikäpäs siinä, pitäähän se metsänomistajan ja sellunkeittäjän elää. Liekkö sitten tuo kantojen nosto vai perinteinen auraus, yhtäkaikki lopputulos oli sitä kulkukelvotonta raiskiota, jota Suomessa riittää. Näinköhän tästä touhusta oikeasti on puuston kasvulle iloa? No, muutama saareke oli alueelle jäänyt metsääkin, toki merkeistä päätellen nekin ovat lahtarin listalla lähiaikoina.

Korkeantien jatkeelta suuntasimme kohti Tromseeta, juniori ja kamat perintöahkiossa. Onkohan kyseessä jokin hyppyheikeillä reunustettu preussilaisen soturomun hautuumaa? Hakkuuaukean lävitse löytyi helposti ahkion mentävä kolo, luntahan ei ollut kuin kymmenisen senttiä. Ilma oli retkeilyyn mitä mainion, pikku tuuli, aste plussalla ja hanki kova, se vähä mitä siis oli.

Pian järvenselkä alkoikin jo siintää, ja samalla syykin, miksei sen rannalle ollut mökkejä noussut. Lampihan se, ja suoreunainen -- veikkasin että jäätyy pohjia myöten talvella. See-sana taisi synnyttää mielessä jonkin assosiaation Bodenseehen, Itävalta-Sveitsi-Saksa-rajajärveen, joka männäkeväänä kierrettiin, sakemannien jätöksiä ei sieltä löytynyt. (Tiedättekös muuten, mikä on ensimmäinen saksankielinen lause, mikä Lapissa opetetaan turistioppaille? "Luovuttaisitteko kaikki tulentekovälineet, kiitos! Meillä on niistä huonoja kokemuksia".)

Muutama valkea kanalintu räpsähti lentoon rannasta ja jäällä oli hirvikin tepastellut. Vilistipä läheltä jänökin. Eksoottisin havainto oli rantaan perustettu rikkonaisten  mäenlasku- ja lumenluontivälineiden loppusijoituspaikka. (Suomalainen jätteenhuoltokulttuuri jatkui sitten tien varressa, johon oli perustettu autonrenkaiden ja -istuimien, ikkunalasien ja sekalisen metalliromun kierrätyspiste.)

Järveä reunustava aukko oli selvästi kevyemmin käsitelty, kuin aiemmin tienreunassa kauhistelemani tuoreempi aukko.  Hakkuu näkyi jo kesän 2004 ilmakuvassa (karttapaikka.fi). Viidessä vuodessa ei juuri taimia ollut paikalle ilmestynyt --  tropiikissa taitaisivat eukalyptukset olla samassa ajassa kohta jo korjuukypsiä. Vähän paksummilla hangilla tuolla voisi kyllä hiihdellä toistekin, paikkahan on paikkakunnan profiili muistaen mäkinen ja meren reunustama.

Tulistelupaikka löytyi pohjoisrannalta tammikuun auringon mukavasti mieltä lämmittäessä, ja puitahan hakkuuaukeilta löytää helposti. Mukava oli leppeässä säässä siinä istuskella. Takaisinpäin suuntasin pienen metsäkaistaleen lävitse, ajatuksena kierrellä niemi ennen autolle palaamista. Alueella operoineella metsurilla näkyi olleen tapa jättää välistä pitkiä kantoja, ja asetella puiden tyvistä leikattuja 30-50 cm pitkiä siivuja niiden päälle. Mikähän lie puumerkin takana.

Meren jäällä oli sitten käynnissä paikallisten moottoriaktivistien "pakoputketon" päristelyviikonloppu, jonka äänet kuuluivat jään ylitse tietysti kilometrien päähän. Vauhtia kyllä riitti, ja jäljistä päätellen ihan ensimmäinen ajopäivä ei ollut kyseessä. Tokihan pitää muistaa, että minkäänlaiset moottoriajoneuvoja (kilvettömät autot, mopot, kelkat ja mönkijät) koskevat lait, säännöt tahi rajoitukset eivät Meri-Lapissa ole voimassa, mutta kuvittelisin että rannassa asuvat eivät tästä touhusta ole erityisen riemuissaan. Jos tai kun tuossa tuohussa jokin vahinko sattuu, niin ainakin minua se lohdutti, ettei yksikään vakuutus tule korvaamaan varmasti mitään.

Samanlaista, silloin paksun jäteöljyvanan peräänsä jättänyttä romuautopäristelyä, todistin talvi-pari sitten joen jäällä, aivan keskellä kaupunkia. Tällaisena kansalaisaloitteena ehdottaisin, että paikallinen virkavalta voisi jättää vaikka pari juoppoputkakeikkaa heittämättä ja pistää säästyneellä työajalla nämä touhut kuriin. Enemmän näistä on vaaraa ja harmia yhteiskunnalle kuin muutamasta sammuneesta; tuossa leikissä näkyi olevan kyse siitä, kuinka läheltä ja kuinka kovaa toista autoa uskalletaan jäällä ajaa.

Vähän oli arvuutellut, kestääkö jäällä joka paikassa vieläkään hiihdellä, mutta epäily osoittautui siis aiheettomaksi. Muutamassa rantapaikassa oli vettä noussut jäälle paljonkin, mutta sitähän se merenrannassa on. 

Paksummilla hangilla tuolla voi siis helposti retkeillä paremmin rauhassa eikä Osaran hengessä tehty metsänhoitokaan siinä niin pääse korpeamaan. "Järvellä" pesii varmasti vesilintuja sulan maan aikaan, pitäänee tulla kevätmuuttoaikaan katsomaan pitääkö veikkaus kutinsa.

Saarenpäässä näkyi muuten olevan ihan bussipysäkki. Jotenkin olin taipuvainen pitämään sitä jonkin sortin pilana...