Alkunkarinlahden lintutornit

Kirjaimellisesti piipun varjossa,Tornion Alkunkarinlahdella on sijainti huomioiden yllättävän mukavat retkeilymaastot, päiväretkeilijöille myös riittävän pitkät. Läheisestä kombinaatista ei sinänsä näy mitään, toki kuuset ovat aika harsuuntuneita eikä naavaa näy, ja "Pendolinon" ääni kuuluu selvällä kelillä.

Lahden, joka on keväisin suosittu lintupaikka ja oikeastaan suo, reunustalle on pystytetty kaksi lintutornia ja puuhuollettua tulipaikkaa.

Molempiin torneista menee merkitty reitti, jota voi jatkaa myös "lahden" ympäri, mutta talvikelillä niihin ei ole välttämätöntä tukeutua. Pari vuotta takaperin reitti olisi vaatinut välillä kahluuvehkeitä, joten ihan ympäri en ole sitä kävellyt. Myös lähempää kalasatamaa löytyy reitin alkupiste, joka kiertää meren puolelta oletettavasti tulipaikoille. Alue on pieni, joten karttaa ei tuolla tarvitse.

Alueella näkyykin usein, etenkin keväthankien aikaan, myös muita retkeilijöitä, ja löytyypä sieltä myös kauriiden ruokintapaikka. Niitä en ole itse kyllä tuolla koskaan nähnyt. Ilmeisesti lajin pohjoisimpia esiintymispaikkoja sivutaan - kauriit eivät ilmeisesti oikein pärjää, jos lunta tulee kovin paljon.

Varsinaiset merkityt polut ovat kevätkelillä kuljettavissa vaikka pikkukengillä -- vaikeille paikoille on pitkospuut ja kaupungin puoleiselle pääsee sulan maan aikaan vaikka pyörätuolilla. Molemmat tornit ovat näköetäisyydellä toisistaan.

Alkunkarinlahden maasto on suon täplittämää kuusimetsää ilman sen suurempia kohoumia. Jäniksen jälkiä metsä on täynnä, muuta elämää ei talvikelillä juuri sitten näykään. Teoriassa metsä voisi kätkeä myös kanalintuja, ja veikkasinpa, että seudulla ainakin ensin mainittuja myös pyydetään. Yksi kovasti lintukoiramainen karvaturri kävi meitä laavulla vilkaisemassakin.  Lintutornien seuduilla on kieltokyltit, joissa pyyntitoimet kielletään 50m säteellä.

Tällä kertaa käytiin jälkimmäisellä tulipaikalla makkararetkellä. Lunta oli maassa kymmenisen senttiä, eikä edellisten kulkijoiden jälkiä juuri näkynyt. Hiihtää olisi voinut jo auttavasti, nyt mentiin jalka-, pulkka- ja rinkkakyydillä. 

Liiteri oli juuri täytetty varmaankin talvea varten, joten tulipuiden hankinta ei ole ongelma. Tulipaikoilta muuten löytyy myös "kirves", eli maahan betoniin valettu kehikko, jonka pohjalla on halkaisuterä. Jos kirveet tahtovat kadota, tuolta kannattaa käydä katsomassa mallia. Vehje on varmasti murtovarma, mutta ei kovin kätevä itse työssä.

Kauempi tulipaikoista on pienellä metsäkaistaleella keskellä lahtea. Tulistelutarkoituksissa siellä on myös puolikota, jossa voi istuskella säältä suojassa. Kesällä kuvittelisin, että myös pieniä ystäviä riittää.

Toinen tulipaikka on rakennettu niin, että laavu jää useamman metrin päähän tulista. Mistähän lie moinen idea pälkähtänyt päähän? Yleensä toiminnot ja ajanvietto eli tulistelu keskittyvät tulien ympärille. Molemmat tulipaikoista ovat siistissä kunnossa, mitä nyt nuoriso on nimikirjaimensa sinne tietysti kaivertanut. Toisin on tilanne esim. Kuljunkorvan laavulla, jonka lähes täydelliseen tuhoamiseen lähistön puusto mukaan lukien, meni huligaaneilta vain muutama kuukausi. Sen voisikin oikeastaan purkaa kokonaan.

Joku vuosi takaperin bongasin joutsenen pesimässä aika läheltä tornia. Kaikenlaisia vesilintuja siellä keväällä ja kevätkesällä riittää. Paluumuuton aikaan en ole seudulla käynyt.

Alkunkarinlahti on oikein mainio lähiretkikohde, josta talvikelillä voi hiihtämällä vetää pitemmänkin siivun. Satamassa on ainakin aiempina vuosina toiminut pursiseuran ylläpitämä latukahvila sesonkiaikaan. 

Pari vuotta sitten oli paikallinen aurausyrittäjä aurannut tien ojia myöten (aurauskeppeineen), jonka seurauksena tien reuna olikin ojan väärällä reunalla. Ansaan ajoi, allekirjoittanut mukaan lukien, kolme autoa. Eli jos aurauskeppejä ei näy, ajakaa keskellä tietä. Kiitos vielä jenkkipakulla liikkuneille nuorillemiehille, jotka nykäisivät meidän takaisin tielle.

Lammasvaaran laella

Kaamoksen painaessa päälle pitää välillä kirjoitella jo menneistä retkistä. Seuraavassa lyhyt turina päiväretkestä Haaparannan Lammasvaaralle.

Paikalle löysimme Gröna Jobbet-projektin opastamana. Linkin kautta löytyy karttakin - enpä ole muuten löytänyt Ruotsista Suomen Karttapaikkaa tai Retkikartta.fi-palvelua vastaavaa palvelua. Mikäli muuten joku moisen palvelun osaa osoittaa, olisin kiitollinen linkkivinkistä.

Itse käynnistä sen verran, että päiväretki kun oli kyseessä, niin autolla mentiin aivan juurelle. Varsinaista polkua tai reittiä vaaran päälle ei sattunut silmään. Karttaa tai reittiä ei päällepääsyyn toki tarvita, huipulle osuu kyllä ilmankin.

Vaarahan on ihan jonkin korkuinen mötikkä, mutta kun mitään topografista karttaa ei alueelta ole niin arvailuksi jää todellinen mitta. Veikkaisin, että viitisenkymmentä metriä jää korkeuseroksi.

Pohjoisen puolelta lähestyttäessä oli maasto sellaista, että talvella pitää varmasti jo katsoa mistä päälle pääsee; isoja lohkareita ja kaatuneita puita on sikin sokin, ja aika haastavia paikkoja tampattavaksi ylös. Kelkalla ihan huipulle tuskin pääsee milloinkaan.

Etelän puolelta maasto näytti ja aivan samanmoista kuin pohjoisessakin, joten helpoimmaksi noususuunta jäi olevan itä, oleellinen tieto ainakin suksilla liikkuvalle. Lumikenkäilijöille suosittelen samaa ilmansuuntaa lähestymismarssille.

Lammasvaaralle ei Ruotsin Kukkolasta ole pitkäkään matka, ja olisinpa yllättynyt, jos mitään uraa ei sieltä tulisi, vähintään nyt talvella sitten kelkanjälkiä jos ihan viereen ei kehtaa ajaa. Mistään vuorikiipeilykohteesta ei ole siis kyse, joskin ko. taiteen harrastajillekin jokin paikka mäeltä löytyy. Ja tokihan sen verran pienestä muodostelmasta on kyse, ettei kiertäminenkään varmaan tuntia pitempään kestä.

Päältä löytyi ilmeisesti jonkin kyläyhdistyksen värkkäämä tulipaikka pöytineen. Puut pitää järjestää paikalle itse. Ja oli siellä sen verran jo tulisteltu, että lähimaastoa piti ihan kierrellä, että sai sylillisen kasaan. Roskia oli toki jo muistettu jättää, mutta siisti paikka kyllä oli.

Pienenä vinkkinä jos tulenteot ilman kilahtavia koivuhalkoja arveluttaa: itselleni on tavaksi muodostunut ottaa joko kynttilänpätkä tai lämpökynttilä mukaan, jos on olettettavissa ettei kunnon puuta ole; niistä saa nuotion alle eräänlaisen peruslämmön, eikä sytykkeitä tarvitse niin paljoa. Laiskan miehen kiehinen siis, ja onpa kämpälle satuttaessa monesti valonlähdekin mukana.

Maisemathan päältä ovat mitä mainioimmat, tosin sen verran alavaa maasto lähellä on, ettei mistään alppimaisemastatietysti puhuta.

Liekkö kyse erehdyksestä tai piilevästä naapurirakkaudesta, mutta minusta hakkuuaukioita on Ruotsin puolella selvästi Suomea vähemmän. Voihan toki olla, että kasvu on ehtinyt aukot kutoa jo umpeen, tai Ruotsalaisten mielestä Peräpohjolan tyypillistä risukkoa varten ei monitoimikonetta vaikuta edes käynnistää. Aurauksiin en ole myöskään Ruotsissa törmännyt; tätä älyttömyyttähän Suomessa harrastetaan aivan entisellä innolla edelleenkin.

Aurauksista puheen ollen; eipä tuosta ole kuin pari vuotta, kun napapiirin pohjoispuolella kaivettiin 250 metriä merenpinnan yläpuolelle noin viiden sentin humuskerrokseen metriset ojat, alla kalliota. Eipä tarvinnut kummoinen tietäjä olla, miltä paikka näytti jo seuraavana keväänä: siellähän ne humukset huilasivat ojaa pitkin tukevasti kohti Torniojokea. Mutta kasvaahan mänty pelkässä hiekassa, ja toisaalta pitäähän koneyrittäjällä ja niiden kanssa liittoutuneilla metsäneuvojilla olla työtä. Ja jälkipolvilla ihmeteltävää.

Suomarssi Kivalossa - Kaltiolampi

Keminmaan Kivalot ja Martimo-aavan soidensuojelualue lienee tunnetuin Merilapin alueen retkeilykohteista. Alue on pääosin vaarojen halkomaa suoaluetta ja isoja aapasoita. Komeinta osaa ovat mielestäni Penikat, joissa maisemat alkavat olla jo Lapin näköistä, keloa ja kivikkoa, ja korkeuseroakin on sen verran, että voi puhua ihan näköaloista. 

Kylän ainoa korkea paikka kiinnostaa myös muita kuin retkeilijöitä. Mm. paikallinen politiikan merkkihahmo haluaisi rakentaa paikalle tuulivoimaa. Itse toivoisin sopii, että alue jätetään erämaiseksi. Keski-Penikalla kuuluu olleen joskus ihan laskettelutoimintaakin, ja siellä on myös palovartijan mökki torneineen. Ehkä tuulivoimaloihikin tottuisi, mutta esim. Seittenkarissa (Seskarö) ne kyllä häiritsevät.

Metsähallituksen luontoon.fi-portaalissa on kattava kuvaus alueesta.

Suuntasin siis pesueen kanssa viettämään marraskuista syyspäivää, ja Kaltiolammen suunta oli vielä toistaiseksi tuntematon joten suuntasin kulkuneuvon Pöntiöön. Alunperin meinasin kulkea paikalle Ala-Penikan päältä, mutta keli ja aikataulu olivat sen verran haastellisia että ajelin vähän lähemmäs, Alimmaisen Koivurovan kylkeen metsätietä pitkin, josta olikin ihan opastettu kulku kämpälle asti. 

Reitiltä poikettiin sen verran, että todettiin reitti paremmaksi vaihtoehdoksi. Keskeltä metsää löytyi hiljakseen palava kelokanto, jolle en keksinyt mitään järkevää syttymissyytä -- paikka oli kyllä sellainen ettei kukaan olisi siihen tulia tarkoituksella tehnyt.

Kulkemistahan tuosta ei paljon tullut, joka olikin ihan hyvä -- vuodenaika tuolla kulkemiseen ilman metsästysaikeita on nimittäin ihan väärä. Reitti on märkä, ja viimeinen, Kaltiolammesta lähtevä oja tulvi. Muutama edellinen kulkija oli kantanut rankoja, joita pitkin pääsi kyllä ylitse, mutta muksujen (5-3-1) kanssa ylitys vähän hirvitti,vaikkei nyt varsinaisen henkeäuhkaava ehkä ollutkaan.

Itse kämpän seutu on varmaan talvella, alueen parhaan retkeilykauden aikana, varmaan ihan kiva paikka, mutta ihmetellä pitää silti, miksi tuohon joku kämpän on mennyt pistämään -- muutaman sadan metrin säteeltä löytyisi varmasti paljon kuivempia ja nätimpiäkin paikkoja. 

Hiihtokauden ulkopuolella muut kuin pyyntitarkoituksella liikkujan voivat siis jättää Kaltiolammen huoletta väliin. Paikkahan on Lautiosaareen menevän hiihtoreitin varrella. 

Kelkkareitti ei minusta tullut kämpän pihaan, mutta käytäntö voi olla toki eri -- olen löytänyt Kivalosta joskus hylätyn kelkan keskeltä soidensuojelualuetta. Kelkka kuului Kemiläiselle kelkkasafarifirmalle, joka ei jostain syystä ollut ollenkaan kiinnostunut kelkkansa hakemisesta tai sijainnista, tosin enpä ole käynyt katsomassa, onko päristin vielä paikallaan. Vekotin oli Jääkärikämpän ja Saunasaaren välillä,lähellä virallista reittiä jängän laidassa, ehkä kilometri kämpältä. Ajajaa ei hangen alta ainakaan pilkottanut, joten joko oli kävellyt pois tai sitten erämaa oli jo ottanut ravineet takaisin kiertoon.

Kämppä itsessään oli kaamoksessa tosi hämärä, tosin ihan siisti. Kaksi kerrosänkyä, ihan huovilla, ja olipa tönö vielä edellisen kulkijan jäljiltä lämmin. 

Vieraskirjan mukaan siellä ei kyllä ollut ollut ketään, liekkö sitten aave, mistä vieraskirjassa myös puhuttiin, pitänyt tulia... olikohan se joku Juntunen josta kirjoitettiin. Kirjan mukaan väkeä käy myös sulan maan aikaan, toki ei nyt varsinaisesti päivittäin jos viikottainkaan. Ilmeisesti omalla tunnolla olleet koiruudet olisivat saaneet aaveen pahalle päälle, meilläkin olivat ilmeisesti edesottamukset olleet kunnollisia, koska hyvin siellä ruuat sai laitettua ja kamppeet kuiviksi. Takaisinkin ehdittiin juuri ennen pimeän tuloa.

Nivavaara Karungissa

Torniojoen varressa, Korpikylässä on  paikalliset maastonmuodot huomioiden komea Nivavaara (124,4 m). Päätien varren parkkipaikalta huiputus onnistuu vaivattomimmin, vaara on nimittäin ihan tiessä kiinni. Kaakamavaaralle (sille toiselle kylän mainitsemisen arvoisista mäistä)  pitää jo vähän kulkeakin eikä mitään portaita ole. Viereinen kuva on otettu joulukuussa 2007.

Nivavaara on kuuleman mukaan Karunkilaisten suosima retkikohde, ja onpa maanmittari Maupertuiskin siellä aikanaan kulkenut. Eipä siis ihme, että vaaran päälle on vedetty Gröna Jobbet-projektin tuloksena myös lyhyt reitti suoraan valtatieltä ja tulipaikka. Huipulla alempi sankka metsä muuttuu lohkareiseksi kivikoksi. 

Korkeimmassa kohdessa on vanhan kolmiomittaustornin jääneet ja huipun juurella,  näköetäisyydellä tulipaikasta, todennäköisesti jonkin teleyhtiön alunperin rakentama maja. 

Hyvällä kelillä päältä aukeaa komeat maisemat jokilaaksoon, ja laki on itsessäänkin jo käymisen arvoinen nähtävyys. 

Päätieltä lähtevälle reitille on rakennettu myös portaita kulkua helpottamaan joten perille pääsee melkein nappaskengissä. Talvella lähestyisin muualta kuin parkkipaikalta. Mopolla tai kelkalla ei taida huipulle päästä, liekkö sen takia tulipaikkakin pysynyt siistinä, kaikkia kelkkailijoita tai mopoiljoita moisesta käytöksestä mitenkään syyllistämättä. 

Puuhuoltoa ei paikalla ole, mutta ainakin tätä kirjoitettaessa oli paikalla vielä tarpeeksi rakennustöistä ylijäänyttä puuta makkaratulien tekoon.

Käymisen arvoinen paikka, paljon nähtävää vähällä vaivalla. Vieressä vielä vähän syksyistä kukintaa Nivavaaran lohkareen päältä.  

Johdantoa asiaan

Tässä blogissa on tarkoitus kertoilla retkeilystä Meri-Lapin alueella retkikohteista kuvin ja sanoin.

Taustaa

Meri-Lapin alueelta löytyy runsaasti retkikohteita myös maalla vaikka kartasta katsoen luonto ehkä Jokilaaksoja lukuunottamata piirteettömältä näyttääkin. 

Verkossa retkikohteita on esitelty ainakin

• Metsähallituksen luontoon.fi-sivustolla Martimoaavan osalta
  
• Gröna Jobb i Tornedalen -sivustolla
  
• Tornion kaupungin sivustolta löytyy karttatiedosto alueen tulipaikoista.

ja varmaan muuallakin.

Ajatuksena on täydennellä tähän tarinoita ja kuvia menneiltä ja tulevilta retkiltä alueella.