Lammasvaaran laella

Kaamoksen painaessa päälle pitää välillä kirjoitella jo menneistä retkistä. Seuraavassa lyhyt turina päiväretkestä Haaparannan Lammasvaaralle.

Paikalle löysimme Gröna Jobbet-projektin opastamana. Linkin kautta löytyy karttakin - enpä ole muuten löytänyt Ruotsista Suomen Karttapaikkaa tai Retkikartta.fi-palvelua vastaavaa palvelua. Mikäli muuten joku moisen palvelun osaa osoittaa, olisin kiitollinen linkkivinkistä.

Itse käynnistä sen verran, että päiväretki kun oli kyseessä, niin autolla mentiin aivan juurelle. Varsinaista polkua tai reittiä vaaran päälle ei sattunut silmään. Karttaa tai reittiä ei päällepääsyyn toki tarvita, huipulle osuu kyllä ilmankin.

Vaarahan on ihan jonkin korkuinen mötikkä, mutta kun mitään topografista karttaa ei alueelta ole niin arvailuksi jää todellinen mitta. Veikkaisin, että viitisenkymmentä metriä jää korkeuseroksi.

Pohjoisen puolelta lähestyttäessä oli maasto sellaista, että talvella pitää varmasti jo katsoa mistä päälle pääsee; isoja lohkareita ja kaatuneita puita on sikin sokin, ja aika haastavia paikkoja tampattavaksi ylös. Kelkalla ihan huipulle tuskin pääsee milloinkaan.

Etelän puolelta maasto näytti ja aivan samanmoista kuin pohjoisessakin, joten helpoimmaksi noususuunta jäi olevan itä, oleellinen tieto ainakin suksilla liikkuvalle. Lumikenkäilijöille suosittelen samaa ilmansuuntaa lähestymismarssille.

Lammasvaaralle ei Ruotsin Kukkolasta ole pitkäkään matka, ja olisinpa yllättynyt, jos mitään uraa ei sieltä tulisi, vähintään nyt talvella sitten kelkanjälkiä jos ihan viereen ei kehtaa ajaa. Mistään vuorikiipeilykohteesta ei ole siis kyse, joskin ko. taiteen harrastajillekin jokin paikka mäeltä löytyy. Ja tokihan sen verran pienestä muodostelmasta on kyse, ettei kiertäminenkään varmaan tuntia pitempään kestä.

Päältä löytyi ilmeisesti jonkin kyläyhdistyksen värkkäämä tulipaikka pöytineen. Puut pitää järjestää paikalle itse. Ja oli siellä sen verran jo tulisteltu, että lähimaastoa piti ihan kierrellä, että sai sylillisen kasaan. Roskia oli toki jo muistettu jättää, mutta siisti paikka kyllä oli.

Pienenä vinkkinä jos tulenteot ilman kilahtavia koivuhalkoja arveluttaa: itselleni on tavaksi muodostunut ottaa joko kynttilänpätkä tai lämpökynttilä mukaan, jos on olettettavissa ettei kunnon puuta ole; niistä saa nuotion alle eräänlaisen peruslämmön, eikä sytykkeitä tarvitse niin paljoa. Laiskan miehen kiehinen siis, ja onpa kämpälle satuttaessa monesti valonlähdekin mukana.

Maisemathan päältä ovat mitä mainioimmat, tosin sen verran alavaa maasto lähellä on, ettei mistään alppimaisemastatietysti puhuta.

Liekkö kyse erehdyksestä tai piilevästä naapurirakkaudesta, mutta minusta hakkuuaukioita on Ruotsin puolella selvästi Suomea vähemmän. Voihan toki olla, että kasvu on ehtinyt aukot kutoa jo umpeen, tai Ruotsalaisten mielestä Peräpohjolan tyypillistä risukkoa varten ei monitoimikonetta vaikuta edes käynnistää. Aurauksiin en ole myöskään Ruotsissa törmännyt; tätä älyttömyyttähän Suomessa harrastetaan aivan entisellä innolla edelleenkin.

Aurauksista puheen ollen; eipä tuosta ole kuin pari vuotta, kun napapiirin pohjoispuolella kaivettiin 250 metriä merenpinnan yläpuolelle noin viiden sentin humuskerrokseen metriset ojat, alla kalliota. Eipä tarvinnut kummoinen tietäjä olla, miltä paikka näytti jo seuraavana keväänä: siellähän ne humukset huilasivat ojaa pitkin tukevasti kohti Torniojokea. Mutta kasvaahan mänty pelkässä hiekassa, ja toisaalta pitäähän koneyrittäjällä ja niiden kanssa liittoutuneilla metsäneuvojilla olla työtä. Ja jälkipolvilla ihmeteltävää.